2021-02-23

Siis mitä kieltä te puhutte?

Aika moni lingvistikollegani tietää, että olen puhunut minun ja vaimoni Melinan yhteisille lapsille esperantoa, joka on siis heidän toinen äidinkielensä. Moni on ollut kiinnostunut asiasta, mutta moni on myös ollut lähinnä hämmästynyt. Tiedän myös, että jotkut kollegat ovat omille opiskelijoilleen esittäneet epäilyksiä siitä, voiko esperantoa oikeasti puhua, ja jopa kutsuneet lapsiani "lapsiparoiksi" (aina kannattaa varoa: opiskelijoissanne on todennäköisesti lahtelaisia). Nyt kun nämä "lapsiparat" ovat aikuisia, haluan tehdä jonkinlaisen tilinpäätöksen ja ikään kuin vastata niihin kysymyksiin, joita kollegani eivät ole osanneet tai uskaltaneet tehdä.

Muistan, kun vuonna 2005 Vilnan esperantokongressin aikana kymmenvuotias vanhin tyttäremme jutteli hotellin aulassa innokkaasti italialaisen ystävättärensä kanssa (he ovat tunteneet kolmivuotiaasta ja pitävät yhä yhteyttä). Pari suomalaista turistia päätteli tyttäreni olevan suomalainen ja kysyi, mitä kieltä tytöt puhuvat keskenään. "Ai esperantoa, se on se tekokieli." Tyttäreni oli loukkaantunut, koska hän ymmärsi kommentin vähättelevän sävyn. Ja kommentti oli kummallinen siinä tilanteessa, koska turistit olivat juuri kuulleet, että lapsetkin käyttävät kieltä ihan luonnollisesti.

Mutta lingvistitkin ajattelevat helposti, että esperanton puhuminen perheessä on jotenkin kummallista. Sen sijaan jonkin uhanalaisen vähemmistökielen puhuminen toisi meille todennäköisesti rohkaisua ja kehuja. Nykyään ei tarvitsisi edes olla juuria kyseisessä vähemmistökielessä: lapset voi laittaa baskin-, alasorbin- tai vaikkapa inarinsaamenkieliseen päiväkotiin vain tukeakseen kieltä ja antaakseen lapsilleen jotakin arvokasta. Esperantoa lapsilleen puhuvia vanhempia pidetään jonkinlaisen kummallisen kokeen järjestäjinä, vaikka esimerkiksi lastenkirjoja on tarjolla paljon enemmän kuin monessa vähemmistökielessä. Toisaalta olen tietysti kiitollinen siitä, että esperanton ansiosta ymmärrän erinomaisesti pientä kieltä kotonaan käyttäviä vanhempia. Romanikielen lautakunnan puheenjohtajana toimiessani ymmärsin hyvin, millaisia haasteita romanikielen siirtämiseen lapsille liittyy – vaikka en tietysti koskaan lipsauttanut, että romanikielihän on kuin esperantoa.

Itse en puhu esperantoa sen vuoksi, että olen kielentutkija, vaan minusta tuli kielentutkija siksi, että rupesin 14-vuotiaana opettelemaan esperantoa. Mutta ilman vaimoni Melinan rohkaisua en olisi ruvennut puhumaan vanhimmalle lapsellemme esperantoa – ja sitten tietysti myös seuraaville lapsillemme. Melina oppi esperanton pitkälti samaan aikaan vanhimman lapsemme kanssa, ja hänen sanavarastossaan oli sellaisia sanoja kuin 'tutti', 'vaippa' ja 'pulautus', joita useimmat esperanton puhujat eivät tarvitse. Minäkin koetin aina oppia erilaisia kodin esineitten nimiä, eläinten nimiä, kasvien nimiä ja muita, joita en ollut ennen tarvinnut, pysyäkseni edellä kieltä omaksuvista lapsista, ja pian huomasin olevani aidosti kaksikielinen.

Hyvin tärkeitä olivat matkat erilaisiin esperantotapahtumiin, erityisesti sellaisiin, joissa tapasimme muita esperantoa puhuvia lapsiperheitä. Koska monet niistä pidettiin Saksassa, vanhin lapsemme taisi jonkin aikaa luulla, että esperanto on Saksassa kovinkin yleinen kieli; hänellä oli myös aina kotiin palattuamme jonkin aikaa saksalainen aksentti esperantossaan.

Meillä on tietysti laaja valikoima esperantonkielistä lastenkirjallisuutta; monet Tove Janssonin ja Astrid Lindgrenin kirjat on lapsille luettu esperantoksi. Erityinen asema on ollut Ihmemaa Oz -kirjalla ja sen monilla jatko-osilla, joita suomalaiset lapset eivät kovin paljon lue mutta joiden esperantonkieliset käännökset ovat niin hyviä, että luimme niitä paljon. Kuvakirjat olivat etupäässä kiinalaisia, ja monen nimestä on tullut perheessämme lentävä lause.

Lapset rupesivat varhain kirjoittamaan esperantoa suomalaisen ortografian mukaan, sen vuoksi pidin heille eräänlaista koulua, jossa opimme esperanton kirjaimia ja kirjoitusta. Tietenkään he eivät sitten myöhemmin voineet enää oppia kaikkien kouluaineitten asioita esperantoksi. Muistan neuvoneeni heille koulun matematiikkaa suomeksi, ettei heidän tarvitsisi vaikean asian lisäksi opetella matemaattisia termejäkin esperantoksi. Mutta suomen puhuminen heidän kanssaan tuntui kyllä todella kummalliselta!

Luin kerran sellaisen mielipiteen, ettei esperanto voi olla oikea kieli, koska kukaan ei ole esperantoksi maanitellut lasta syömään aamupuuronsa. Minä luonnollisesti olen, enkä ole maailmanhistorian ensimmäinen. (Ihmiset vain luulevat tietävänsä asioita esperantosta.) Mutta itse lisäisin, että vielä elävämmäksi esperanto tulee, kun käyttää sitä kinatessaan murrosikäisen kanssa. Keskimmäisen lapsemme tulikivenkatkuinen Iru for! 'mene pois' on yhä todella elävä muisto.

Vanhin ja nuorin lapsemme ovat kumpikin toimineet esperanton kielenoppaina teatterissa: vanhin opetti näyttelijöille esperantoa, kun Lahden kaupunginteatteri esitti Mikael Niemen näytelmän "Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä", ja nuorimmaisella oli sama tehtävä, kun Svenska Teatern esitti Eva-Matria Benavente Dahlinin näytelmän "Några av oss".

Tätä nykyä puhun esperantoa lasteni kanssa, kun he tulevat kotona käymään. Heillä on myös ollut tapana edelleen kirjoittaa useimmat tekstiviestit ja muut pikaviestit minulle esperantoksi. Vanhimman tyttäremme aviomies on sveitsiläinen, heillä on pieni poika, ja heidän perheessään puhutaan englantia, berninsaksaa ja suomea. Mutta tyttäreni aviomies puhuu esperantoa niin paljon, että minä ja Melina voimme yleensä käyttää kieltä myös hänen kanssaan – eli joulupöytämme on neljän kielen ilotulitusta. Tyttäreni on myös pyytänyt, sisarustensa tukemana, että puhuisin hänen pienelle pojalleen esperantoa; en tosin vielä usko, että hän kuulee tarpeeksi esperantoa omaksuakseen sen niin kuin äitinsä, mutta toistaiseksi valinta on minustakin tuntunut täysin luonnolliselta.

Esperantosta on tullut perheemme yhteenkuuluvuuden symboli, tuttu ja turvallinen asia, joka tuo mieleen muistoja perheemme yhteisistä matkoista ja muista menneiden vuosien yhteisistä kokemuksista. Tietyillä paikoilla ja käsitteillä on meille vain esperantonkielinen nimi, koska suomenkielinen ei tunnu samalta. Ja meillä on aina oma salakieli, jota voi tarpeen vaatiessa käyttää julkisella paikalla.

En siis ole puhunut lapsilleni esperantoa tehdäkseni lingvistisen kokeen, vaan antaakseni heille mahdollisuuden olla mukana siinä kieliyhteisössä, joka on minulle ollut tärkeä neljäntoista vanhasta lähtien. Uskon, että he ovat myös kognitiivisesti hyötyneet kaksikielisyydestä. (Eikä heidän tarvinnut koskaan opetella, missä järjestyksessä kvartti, kvintti ja muut intervallit menevät, tai mitä syö lakto-ovovegetaristi.) Sen sijaan en ole ajatellut, että heistä tulisi kieltä innokkaasti levittäviä esperantisteja. Olin tietysti ylpeä, kun kaikki kolme ja heidän kumppaninsa tekivät hyvää työtä Lahden kansainvälisen esperantokongressin järjestelyissä kesällä 2019. Mutta voin vakuuttaa, ettei kongressi tullut Lahteen sen vuoksi, että me asuimme siellä, vaan pikemminkin siitä huolimatta: lapsilleni oli aluksi aikamoinen järkytys, että heidän kaksi maailmaansa kohtaavat. Ja nyt he saavat päättää itse, onko esperantolla vastedes mitään roolia heidän elämässään.

Jotakin tärkeää ymmärsin, kun katsoin yhdysvaltalaista elokuvaa "Captain Fantastic" (2016). Siinä perheen – vähän erikoisen perheen – lapset puhuvat yhdessä kohtauksessa esperantoa. Perheen äiti on äskettäin kuollut, ja tytär sanoo panjo mankas al mi 'kaipaan äitiä'. Vaikka tiedän, että kyse on vain elokuvasta, juuri tämä repliikki menee syvälle sydämeeni – ikään kuin tunnen elokuvan lasten äitikaipuun vahvemmin kuin kaikissa englanninkielisissä repliikeissä. Tämän siis olen oppinut: kieli on aina myös tunne.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti